Ikäihmisten toimeentulosta

Minulla oli mahdollisuus olla puolueen varapuheenjohtajana itse paikalla viime vuoden maaliskuussa säätytalolla, kun hallitus neuvotteli kehysriihessä valtion talouden tasapainottamiseen tähtäävistä toimista. Siihen saakka Kataisen sixpack hallituksessa oli monista kipeistäkin sopeuttamistoimista huolimatta pyritty turvaamaan pienempien etuisuuksien säilyminen leikkausten ulkopuolella. Pitkälti vasemmistoliiton ansiosta hallitus oli kehnosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta jopa korottanut leikkaamisen sijasta useita perusturvan etuisuuksia. Mm. korotettiin työmarkkinatukea ja toimeentulotukea, poistettiin puolison tulojen vaikuttavuus työmarkkinatukeen ja mahdollistettiin työn tekeminen 300 euroon asti ilman vaikutusta etuisuuksiin. Maaliskuun 2014 kehysriihessä hallitus kuitenkin käänsi tässä suhteessa täysin kelkkansa, ja pienempiäkin etuisuuksia oltiin valmiita leikkaamaan. Se, että leikkaukset ulotettiin pienempiin etuisuuksiin olikin suurin syy, miksi Vasemmisto joutui hallituksen tuolloin jättämään.

Eläkeläiset saivat tästä myös oman osansa. Indeksiä leikkaamalla 1.1 prosentin korotus eläkkeisiin kutistui lopulta alle 0,4 prosentin suuruiseksi. Täytyy toki myöntää, että ilman indeksi leikkaustakin eläkeläisten ostovoimaa on järjestelmällisesti heikennetty jo useamman vuosikymmenen ajan. Suomesta ei nimittäin löydy toista väestöryhmää eläkeläisten lisäksi, jolta etuisuuksia olisi yhtä systemaattisesti heikennetty. Harjoitetun politiikan ansiosta meillä elääkin joka kolmas yli 90 vuotias köyhyysrajan alapuolella. Tilanne onkin tässä suhteessa meillä surkein länsimaisista hyvinvointivaltioista.

Julkisessa keskustelussa ikäihmisiä myös syyllistetään ja heistä puhutaan usein pelkästään kansantalouden jarruna toimivana passiiviväestönä. Tämän suuntaiset puheet ovatkin paitsi epäreiluja, myös erittäin ajattelemattomia ja lyhytnäköisiä. Nimittäin se, että suomalaisten eliniän odote jatkaa kasvamistaan on itse asiassa merkki hyvinvointivaltiomme toimivuudesta. Vielä sata vuotta sitten neljännes suomalaisista kuoli ennen aikuisikää. Sairaus, köyhyys ja kurjuus näkyivät kaikkialla. Silti jo tuolloin, kuului vakavasävyisiä moitteita siitä, että suomalaisten terveyteen ja hyvinvointiin panostamisessa olisi menty liian pitkälle. Onneksi näitä väitteitä ei aikanaan kuunneltu, vaan hyvinvointivaltiota alettiin rakentaa samaan tahtiin kun maa kehittyi ja vaurastui.

Nykyään kuulee toistuvasti ikäihmisiä syyllistettävän sosiaali- – ja terveydenhuollon menoista ja talouden kestävyysvajeesta. Tuntuukin oudolta, että terveysmenoihin lasketaan mukaan vanhusten laitoshoito, kotihoito ja omaishoito, mutta ei esimerkiksi vammaispalveluja tai päihdehuoltoa. Tilastoinnin mukaan vanhuutta pidetään siis sairautena?

Eläkeläisten ostovoimaa leikkaavana toimena taitettu indeksi on viimevuosikymmeninä ollut merkittävin yksittäinen seikka. Alun perinhän työeläkkeissä oli käytössä puhdas ansiotasoindeksi. Tämä tarkoitti sitä, että eläkkeet nousivat yksyhteen palkankorotusten kanssa. Eläkemenojen kasvun hillitsemiseksi siirryttiin puoliväli-indeksiin, joka huomioi tasavertaisesti yleisen hintojen nousun ja palkkakehityksen. Vuonna 1995 päätettiin siirtyä alun perin väliaikaiseksi tarkoitettuun taitettuun indeksiin. Tässä edelleen voimassaolevassa mallissa yleisen hintakehityksen painotus on 80 % ja palkkojen 20 %.

Taitetun indeksin tavoitteena oli alun perin varautua suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymiseen ja rahastojen riittävyyden turvaaminen tuleville sukupolville. Eläkkeiden maksatukset ovat tuplaantuneet vuodesta 2005 vuoteen 2013. Eläkerahastot ovat yli nelinkertaistuneet samalla aikavälillä. Rahastojen varat ylittivät 170 miljardin rajan vuonna 2014. Rahastojen vuosituotot ovat yli 10 miljardin. Rahastoissa on siis seitsen kertainen määrä varoja vuoden eläkemenoihin verraten. Herääkin kysymys, pitäisikö eläkemenojen sijasta alkaa hillitsemään rahastojen kasvua?

Voiko sitten perustellusti vaatia taitetusta indeksistä luopumista? Onko meillä varaa siitä luopumiseen?

Kyllä voi ja kyllä on!

Kun tiedetään, että eläkerahastojen tuotto on viimeisen 15 vuoden aikana ollut keskimäärin 5,5 % vuodessa, voidaan laskea että seuraavan 30 vuoden aikana rahastot paisuisivat samalla tuotto osuudella nykyisestä 170 miljardista peräti 800 miljardiin. pelkkä vuosituotto tuolloin olisi jo 44,5 miljardia euroa.

Pelkästään palkkojen kehitykseen sidottu indeksi maksaisi vuositasolla noin 300 miljoonaa enemmän kuin nyky malli. Puoliväli-indeksin hintalappu olisi 110 miljoonaa vuodessa taitettua indeksiä kalliimpi. Nyky- eläkkeensaajat eivät siis missään nimessä olisi vaatimustensa toteutuessa syömässä tulevien eläkkeensaajien pöydästä, niin kuin mm. elinkeinoelämän suunnalta usein väitetään.

Parhaimmillaan taitetusta indeksistä luopuminen jopa paikkaisi valtion kassaa menojen vähentymisen ansiosta. Vuositasolla eläkkeensaajien asumis – ja toimeentulotukeen käytetään nimittäin noin 450 miljoonaa euroa. Myös eläkkeistä kerättyjen verojen osuus kasvaisi eläkkeiden nousun myötä vuositasolla noin 100 miljoonaa.

Indeksi uudistuksesta aiheutuvat lisäkustannukset voitaisiin maksaa täysimääräisesti eläkerahastojen tuotoista. Varsinaisiin eläkevarantoihin ei tarvitsisi kajota, eikä eläkemaksujen korotuksiin ryhtyä.

Vastakkainasettelun aikako ohi?

Työmarkkinakeskusjärjestöjen neuvottelut neuvottelujärjestelmän uudistamisesta ajautuivat odotetusti täydelliseen umpikujaan viikko sitten. Neuvotteluiden aloittamisesta sovittiin voimassa olevan TUPO ratkaisun, niin sanotun työllisyys- ja kasvusopimuksen osana syksyllä 2013.

Järjestelmän uudistamista pohtimaan asetettiin työryhmä, jonka oli tarkoitus saada työnsä maaliin vuoden 2014 loppuun mennessä.

Työryhmän työlistalla sovittiin syksyllä 2013 olevaksi työehtosopimusten velvoittavuus ja noudattaminen sekä sopimuksen rikkomisesta eri tahoille seuraavat sanktiot. Lisäksi arvioitaisiin keinoja sovittelujärjestelmän ja erimielisyyksien ratkaisumenettelyn kehittämisestä sekä palkankorotusten toteutumisesta sopimuksettomilla aloilla.

Palkansaajapuoli toi keskustelupöytään pohdittavaksi mm. työnantajan tulkintaetuoikeuden, työpaikkakohtaisten mielenilmaisujen suhteen työrauhavelvoitteeseen, alipalkkauksen kriminalisoinnin ja kanneoikeuden.

Työnantajapuoli sen sijaan ei ollut valmis keskustelemaan mistään muusta kuin lakko-oikeuden romuttamisesta.

Ja miksipä olisikaan. Etelärannassa ymmärretään varsin hyvin, että lakonuhan poistuessa kaikki työntekijöiden oikeuksien heikennyksiin tähtäävät toimenpiteet voitaisiin varsin helposti toteuttaa.

Koeaikojen pidennykset, pätkätöiden teettäminen ilman perusteita, pekkasten ja lomaltapaluurahojen poistaminen ja palkojen jäädyttäminen voitaisiin käytännössä toteuttaa välittömästi. Ansiosidonnaisten päivien määrän vähentäminen ja työvoiman tarveharkinnasta luopuminen olisi myös nopeasti toimeen pantavissa. Tämä kaikki maassa, jossa joidenkin tahojen mielestä puolesta miljoonasta työttömästä huolimatta on huutava työvoimapula.

Suomen työmarkkinapoliittinen neuvottelujärjestelmä nykyisen kaltaisena toimii varsin hyvin. Sen toimivuuden varaan nykyinen hyvinvointivaltiomme on vuosikymmenten saatossa pitkälti rakentunut. Järjestelmän perustana on ollut, ja tulee jatkossakin olla, tasapuoliset voimasuhteet osapuolten kesken.

Työntekijöiden lakko-oikeuksien romuttamisella ja sitä kautta voimasuhteiden vääristymisellä olisi varsin ennakoimattomat ja laajat yhteiskunnalliset vaikutukset. Lakko-oikeuden mennessä, menee työntekijöiltä kaikki edellytykset omien asioiden ajamiseen. Ammattiliittojen tehtäväksi parhaimmillaan jäisi konsultoivan asiantuntijatahon status. Pahimmillaan ne kuihtuisivat kahvinjuonti kerhoiksi, ennen lopullista valojen sammuttamista.

 Näistä lähtökohdista katsoen tulee väkisinkin mieleen kysymys, olisiko neuvotteluihin pitänyt lähteä alun alkaenkaan?

Muuan ”työväenpuolue” lanseerasi joitakin vuosia sitten kampanjassaan lauseen; vastakkainasettelun aika on ohi!

Kaikki ilmassa olevat merkit kuitenkin toitottaa ennemminkin sen olevan NYT!