Asumisen sietämätön kalleus

Asuntojen tarjonta on tällä hetkellä Suomessa kaksijakoinen. Toisaalta suurten kaupunkialueiden ulkopuolella asuntoja on monesti tyhjillään työpaikkojen vähentyessä, ja sen takia saatavilla kohtuulliseen hintaan. Toisaalta pääkaupunkiseudulla ja monissa kasvukeskuksissa kohtuuhintaisista asunnoista on huutava pula. Huonosti hoidettu asuntopolitiikka heijastuukin laajalti useisiin yhteiskunnan eri sektoreihin. Helsingissä onkin ollut jo pitkään päällä paradoksi, jossa tekemätöntä työtä olisi tarjolla, mutta työstä saatavalla palkalla ei asumisen kalleuden takia ole mahdollista elää siellä, missä töitä on tarjolla.

Asuntopolitiikan järkeistämiseen johtavat toimet on moninaiset. Tilannetta ei myöskään helpota lainkaan se, että niiden toimivuuden aikaansaamiseksi niin oikeiston kuin vasemmistonkin tulisi tinkiä muutamista ideologisesti tärkeistä periaatteista. Vasemmalla laidalla tulisi hyväksyä esim. asuntotuotannon säännösten perkaaminen, ja oikealla suostua pohtimaan vahvan valtio vetoisen toimijan markkinoille tulon tervehdyttävää vaikutusta.

Yleisesti kuvitellaan, että suurin yksittäinen syy asumisen korkeaan hintaan olisi rakennuskustannusten nousu. Itse asiassa kuitenkin suurin yksittäinen syy löytyy kaavoittamattoman rakennusmaan heikosta tarjonnasta. Tonttitarjonnan jarruna toimii myös kaavoituksen kankeus. Rakentamista edeltävää prosessia tulisikin nopeuttaa koko matkalta kaavoituksesta rakennuslupa menettelyyn.

Tonttitarjonnan lisäämistä kasvukeskuksissa on pyritty viime vuosina hoitamaan kuntien ja valtion välisillä MAL- sopimuksilla (maankäyttö, asuminen, liikenne). Ideana on pitkälti ollut se, että kaupunkiseuduilla on sovittu yhteisesti eri kuntien vastuut mm. vuokra-asuntotuotannon määrien suhteen. Sopimisen heikkous on ollut sen noudattamisen vapaaehtoisuus. Jatkossa tulisikin pyrkiä siihen, että sopimukset ovat sitovia ja niiden toteuttamatta jättämisestä seuraa sanktioita. Sanktioina valtio pystyisi käyttämään Mal- sopimisen piiriin kuuluvien infra – ja liikenne avustusten kohdentamista sinne, missä sopimuksissa pysytään.

Myös kuntien tulisi hanakammin käyttää niille lain puitteissa annettuja keinoja asuinrakentamisen toteutumiselle. Kunnilla tulisi olla rohkeutta käyttää maan hankinnassaan nykyistä enemmän mm. pakkolunastus pykälää. Muutenkin kuntien tulisi olla aktiivisempia maan hankinnassaan. Rakennusliikkeiden intresseissä ei ole hankkia maa alueita taseisiinsa pitkä aikaisesti, vaan ne pyrkivät saamaan tontit nopeasti tuottavaan käyttöön. Yksityisessä omistuksessa olevat maa alueet jäävät monissa kasvukeskuksissa rakentumatta, koska omistajat panttaavat niitä parempia aikoja odotellessa. Samaan aikaan huonommin asumiselle sopivia alueita joudutaan kaavoittamaan, ja rakentamaan kallista kunnallistekniikkaa yhteisillä verovaroilla. Rakentamattoman maan kiinteistöveroa tulisikin tästä syystä voimakkaasti korottaa.

Useissa kunnissa tontit ovat niukkuushyödyke, ja tästä syystä kuntien intresseissä ei ole niitä luovuttaa kohtuuhintaiseen tai sosiaaliseen asuntotuotantoon. Varsinkin kasvukeskuksille tulisi säätää sitovat prosentuaaliset määrät omistuksessaan olevan tonttikannan luovuttamisesta kohtuuhintaiselle asuntotuotannolle omakustannus hintaan.

Kohtuuhintaisen ja sosiaalisen vuokra asuntotuotannon rakentumista hankaloittaa myös monet yksityiskohtaiset kaava- ja rakentamismääräykset. Suomessa mm. vaaditaan vieläkin rakennettavaksi asuinrakennuksiin hintoja nostavia väestönsuojia. Suomen lisäksi käytäntö on voimassa enää Sveitsissä ja Israelissa!! Velvoitteet niiden rakentamiseen olisi syytä jo purkaa.

Autopaikkojen rakentamismääräyksiä olisi syytä pohtia varsinkin kaupunkiseuduilla, joissa on olemassa kohtuullinen joukkoliikenne tarjonta. Täytyykö siis niidenkin ihmisten joilla ei autoa ole maksaa autopaikoituksesta? Pienipalkkainen, autoton ihminen maksaa asunnostaan pahimmillaan kymmeniä tuhansia euroja liikaa normista johtuen.

Myös rakennusten esteettömyys määräyksissä on pohdittavaa. On toki hyvä, että liikuntarajoitteisille ihmisille on tarjolla asuntoja ja ympäristöä joissa he pystyvät esteettä elämään ja toimimaan. Kysymys kuuluukin, tuleeko joka ikisessä rakennettavassa kerrostalossa huomioida kaikkien asuntojen kohdalla esteettömyys? Ruotsalaiset tekevät esteettömyysmitoituksella vain 30 % asunnoista!

Myös asumisen energiatehokkuutta lisäävä, alati kasvavat määräykset lisäävät energiatehokkuuden lisäksi kiistatta myös asumisen hintaa. Jokainen lisä vaade putoaa lyhentämättömänä asunnon tai vuokran hintaan. Rakennusliikkeet eivät katteistaan tingi, vaan asukas maksaa.